Iida Rauma’s (born in 1984) debut novel ‘The Book of Disappearances’ was published in 2011 and nominated for the Helsingin Sanomat Literature Prize. Her 2015 novel ‘On Sex and Mathematics’ was nominated for the European Union Prize for Literature and won both the Kalevi Jäntti Prize and the Torch-Bearer Prize. Her third novel ‘Destruction – a Case Study’ won Finlandia Prize, the most prestigious literary award in Finland. It was also nominated for Runeberg Prize and awarded by Finnish literary influencers with the Blogistania Prize. ‘Destruction’ has been described as amazing work of art and the most notable social novel in Finland in decades. Rauma has a master’s degree in political science.
© Picture Marek Sabogal
Iida Rauma’s third novel succeeds at the impossible. The furious urge to remember, a love for the marvelous history of a burned and demolished city as well as pain that strikes at the core are woven into a stunning tableau of violence, its rings spreading out to the ends of the earth. Destruction demonstrates the ability of literature to tell the truth when all other ways of speaking have been denied or condemned as lunacy.
While jogging at night, A sees a familiar figure at the city’s desolate fringes and realizes nothing ends, nothing is over. So begins a breathless, desperate attempt to hunt down and escape the past across the ravaged city of Turku, into the water-damaged classrooms of the 1990s and a darkness for which there are no words but still must be expressed. Destruction asks how one can write about oneself if one’s own self has been shattered. How can we document the horrors of one’s childhood in a culture where adults hate children and want to erase the traces of past wrongs?
Agent / Rights Director
Publishing House
Excerpt
Iida Rauma
Hävitys. Tapauskertomus
Siltala Publishing, 2022
”Ihmiset luulee et pahin on ku joutuu jonku väkivaltasen hyökkäyksen uhriks”, Ira sanoi ja huojui silmät puoliummessa. ”Et ku joku yrittää hukuttaa, et se ois niinku se grand trauma mut siis musthan se hukuttamisjuttu on aiva ihana. Kun ne painaa mun päätä veden alle ja mä oon ykstoista ja niit on kolme yhtä vastaan. Et onhan se joteski vaa tosi pysäyttävää ku siit alkaa kertoo jossai työpaikan kahvihuonees tai sukujuhlil ku eihä kukaan muu ku joku psykopaatti ois siin iha kylmänä et ei toi mitään. Ku se just on mitään. Ku se iha varmasti on.” A:n kehossa kaikui Eternal Flame, talon rakenteissa vinkui kylmä, turkulainen tuuli, jonka yllä Iran ääni oli kuin osa suurempaa orkesteriteosta. Sanat ropisemassa ikkunalautaan, imeytymässä maaperään ja syövyttämässä maata, ja A ajatteli, että hänen pitäisi kerätä voimansa ja keskeyttää Ira. ”Joskus must tuntuu et parasta mitä mul tapahtu koko peruskoulun aikan on just se hukuttaminen”, Ira sanoi, ”vähä niinku parasta mitä sul tapahtu oli se vuoden ysiysi kiirastorstain kuristamisjuttu, semmosest voi tiristää, voi oikeen vääntää ja siis mä osaan niin kuvitella itteni jossain kirjamessuil puhumas siit hukuttamisest ja yleisö on iha vakavana ja joitain itkettää ja ne katseet, varmaan jotain veteraanei katotaan silleen pakahtuneesti, ja joku sanoo et sä oot kyl tosi vahva ku sä pystyt puhuun tost ja mä siinä tietty iha silleen vaatimattomana et eihän tää helppoo oo mut kyl jonku näistäki asioist pitää puhuu, vaiks fakta on et sehä on iha älyttömän helppoo puhuu jostain hukuttamisesta, mähä puhuisin siit varmaan joka päivä, joskus mä puhunki, siit tulee semmonen lämmin olo. Ainaski hetkeks. Ainaski hetkeks tulee lämmin. Niinku pakkasel lämmittelis 219 pissaamal housuun. Onha se eka tosi hyvä tunne. Et hetken mä oon siinä iha ku joku oikee ihminen oikeiden ihmisten keskel ku eihä ne pirun runkut ikin tajuu et todellinen kaameus alkaa vast sen hukuttamisen jälkeen, sit ku yskii ja kakoo ja tulee opet ja vanhemmat ja reksit ja terkkarit ja kuraattorit ja psykologit ja vanhempainyhistyksen puheenjohtaja joka on sitä mieltä et ei meijän Empukas oo mitään vikaa, meijän Emppu-pemppu on nii kiva tyttö, oikeen hymytyttö ja hurjan hyvä koulus. Et ne pahimmat jutut tapahtuu just jossai neuvottelukopeis ja kansliois ku jotku aikuiset päättää vähä selvitellä tilannetta, jotku semmoset luotettavat aikuiset jotka jotai objektiivisina ja oikeudenmukasina sönkkää et kyl täs on kaikki osapuolet tehny ja sanonu vähän yhtä ja toista ja kaikki liukenee, kaikki liukenee...” Voimat eivät tulleet. A:n jäsenet olivat väsyneet ja vetelät, ja hän tajusi kyllä, mistä Ira oli aikeissa puhua, tajusi ja halusi estää. Hän yritti tanssittaa Iraa kohti kaatunutta nuottitelinettä, toivoi että tämä kompastuisi tai satuttaisi jalkansa. ”…muuttuu joteski nii suttuseks et siit on iha turha missään kirjamessuil yrittää selittää”, Ira sanoi. ”Ja niist näkee et niit ällöttää, niitä aikuisii ku ne kattoo mua. Et jos mä lojuisin kuolleena siäl vessan lattial niin kait ne sit sitä suris ja ois iha et kauheeta ku tolleen pääs käymään, mut mä en oo kuollu, mä oon hengis ja likanen ja piloil. Ootsä koskaan miettiny et suomenkielen sana raiskata meinaa pilaamista? Et ku tyyliin joku mettä on raiskattu nii se tarkottaa et se on hakattu alas ja se on ruma ja turmeltu eikä siit oo enää kellekää mitään hyötyy. Iha sama se merkitys on sillonki ku puhutaan niinku raiskausraiskauksista. Semmone kaunis ja perinteikäs ajatus et nainen on niinku se mettä ja jos joku siihen kajoo nii se on sitte hyödytön ja piloil. Vähä niinku joku käytetty vessapaperi. Muutahan me ei osata tehä ku pistää metät serlaks ja huuhdella viemäristä alas. Vettä 220 päälle. Märta Tikkanen oli oikees ku se sanos et miestä ei voi raiskata ja joo joo, tietty mä tiiän et miehil voi tehä mitä tahansa hirveetä seksuaalist väkivaltaa mut joteski periaatteellisesti ne ei koskaan oo sillä lailla esineitä et ne vois lopullisesti pilata. Paitti ehkä iha nuoret pojat. Lapset voi ain pilata. Musta raiskaus on tosi ällöttävä sana. Ällöttää nytki sanoo se. Raiskaus raiskaus raiskaus raiskaus.” Metalli vingahti, kun Ira tallasi nuottitelineelle, mutta tämän ääni ei edes värähtänyt, tämä vain jatkoi ja jatkoi vaikkei A kestänyt tai halunnut kuulla. ”Joskus esiteininä mä pelkäsin hirveesti et mul kävis nii”, Ira sanoi. ”Pelotti et bussis joku jäis pois samal pysäkil ja lähtis mua seuraan ja raahais johonki puistoon. Mä kävelin pitkin kaupunkii ja kuulin sen askeleet ja puristin avaint mun kädes et ainaskaan se ei sais tietää mis mä asun ja et jos joku ny tulee mä lyön vaiks en mä varmaa ois mitään lyöny, mä oisin vaa maannu ja oottanut et se on ohi ja varmaan keittäny kahvit päälle… Haluisitsä kahvii? Yksin koton mä ain pelkäsin et se joka mua seuraa seisoo kadul ja tuijottaa mun ikkunast… Vaiks mä miten oisin vetäny verhot eteen nii ei se mitään auttanu ja mä olin varma et taas se tapahtuu, taas ne kattoo mua ja näkee vaa likaa. Ja varmaa mun pitäs itteki sit käyttää sitä sanaa. Silleen et hei, ny kävi näin et mut on niinku raiskattu eli pilattu. Joteski viäl enemmän ku se raiskaus mua pelotti just se. Et mun pitäs sanoo se ja sit tulis taas ne luotettavat aikuiset ja kansliat ja kaikki. Äläkä viitti heijata ittees niinku sä et tajuis mist mä puhun. Mä näin ku sä tulit siält kuraattorin luota. Mä näin ku sä tulit siält varareksin kansliast. Eikä tarvii panikoida, en mä kysy mitä niis tapahtu ku tiekkö ei mun tarvii, mä tiiän ilmanki. Ku sehän siin on pahint. Et viime kädes koko maailma on kanslia ja täynnä luotettavii aikuisii jotka aattelee et kyl sitä on olemas joku oikeus ja järjes- 221 tys silleen et hyvil ihmisil tapahtuu hyvii asioit ja pahoil ihmisil tapahtuu pahoi asioit ja et jos ite vaa on hyvä nii sit käy hyvin. Se on kato just se hetki ku kusi alkaa jäähtyy. Ku se kirjamessuyleisö alkaa kelaa et onhan se hirveetä tommone hukuttamine mut joha sota loppus ja tarviiks näist jutuist viäl kolkyt vuotta myöhemmin jauhaa. Et sehän kummiski selvis hengis ja vähä on hysteerist meininkii ja eiks ois jo aika mennä eteenpäin ja unohtaa ja antaa anteeks, kyl anteeks pitää osata antaa, ja eihä sitä ittelkää ain ollu koulus kivaa mut kuka semmosii koko aika miettii, mahtasko olla vähä omaaki syytä ku ei kait ne iha tyhjän tähde sitä kiusannu. Mist lyödään vetoo et säkin ain fiilistelet sitä kuristamisjuttuu mut niist kanslioist sä et sano mitään, et siit kuraattorist tai varareksist tai…” ”Se oli apulaisrehtori”, A sanoi ja kuuli äänensä etäisenä ja kaikuvana, kuin syvältä veden alta. ”Tolleenk seki korjas ku sä sanoit sen tittelin väärin? Varareksi. Apureksi. Varamulkku, apumulkku, mulkku mikä mulkku iha...” ”Eikä sua kukaan koskaan vainonnut. Mä se seurasin sua sillon kaupungilla.” ”…yks ja sama.” ”Kuljin sun peräs ja yritin nähdä.” ”Luuletsä et mä en tienny? Luuletsä et mä en tienny mitä sä oisit mul tehny? Sä oot stalkannu mua jotai miljoona vuotta mut täs mä ny oon iha livenä et miltä tuntuu?” ”Lopeta!” ”Kiihottaako? Kaduttaako?” ”Vittu lopeta ny!” ”Eiku ens me tanssitaan. Ens me tanssitaan oikeen kunnol. Iiis thiiis burning an eeeternal flame?” He töytäilivät ympäri pehmeänä vellovaa lattiaa, tuuppasivat mennessään sohvapöytää, niin että steariini roiskui ja kynttilöi- 222 den liekit lepattivat uhkaavasti. Laulu purkautui syvältä heidän solumuististaan, ja A:n mielessä kävi kuvia kamalasti palaneista ja ruhjoutuneista ruumiista, ihmisistä, joiden iho kuoriutui irti ja joiden silmät sulivat kuoppiinsa, kuvia sekunneissa tuhkaksi ja radioaktiiviseksi pölyksi muuttuneista kaupungeista, tyhjäsilmäisistä aaveista, jotka vaelsivat keskellä kuun maisemaa ennen kuin tuupertuivat maahan eivätkä nousseet. Ei sellaista olisi pitänyt olla, ei sellaisesta olisi pitänyt selvitä hengissä, mutta ne, jotka selvisivät, maksoivat selviytymisestä koko elämänsä. A sanoi lukeneensa, että hibakushia, Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeista selviytyneitä ei haluttu palkata töihin, heidän seuraansa kaihdettiin eikä heidän kanssaan solmittu avioliittoja. Stigma oli niin vahva, että monet kätkivät kokemuksensa jopa lapsiltaan ja lapsenlapsiltaan, ja jolleivat kätkeneet, syrjintä siirtyi jälkeläisiin, sillä hibakushat olivat olleet jossain, missä kenenkään ei olisi pitänyt olla, A sanoi, he olivat kokeneet jotain, mitä kenenkään ei olisi pitänyt kokea, he olivat käyneet toisella puolella, vaeltaneet aaveina aaveiden joukossa ja palanneet elävien keskuuteen todistamaan kokemastaan. Miten sellaisten ihmisten kanssa olisi voinut olla tekemisissä? Helposti, A sanoi, jollei sattunut vaalimaan mielessään lohdullisia älyttömyyksiä, joiden mukaan hyville ihmisille käy hyvin ja pahoille pahoin, aivan kuten Ira oli sanonut, noita näennäisen viattomia uskomuksia, joiden avulla torjutaan elämän mielivaltaisuuden aiheuttama kauhu, sillä onhan toki mukavampaa luulotella, että onni ja kärsimys ovat omissa käsissä kuin myöntää, että kenelle tahansa voi tapahtua tuhoisia asioita, kuka tahansa voi joutua väkivallan tai sodan uhriksi. Sattuma ratkaisee, kuka syntyy köyhänä, kuka joutuu onnettomuuteen, kuka kuolee tuskalliseen sairauteen ja kuka elää satavuotiaaksi, A sanoi, kuka istuu kerjäämässä kadunkulmassa ja kuka kävelee ohi antamatta mitään, varmana siitä, 223 että kerjäläinen on ansainnut kohtalonsa. Siksi uhri on aina syyllinen, A sanoi, siksi syöpäpotilaan pitää kiinnittää kukkamerkki rintaansa, siksi työttömiä pitää rankaista heidän työttömyydestään, hulluja hulluudestaan, jotta muut ihmiset voisivat kuvitella olevansa suojassa, ja epäilemättä myös hänen luokkalaisensa pitivät häntä erilaisena juuri siksi, jotta ne voisivat olla varmoja siitä, ettei niille itselleen voisi ikinä käydä samoin. Epäilemättä juuri siksi kiusaamisoppaiden kirjoittajatkin pitivät. Estoniasta pelastuneet raportoivat ystävien ja tuttavien alkaneen karttaa heitä, A sanoi. Hän itsekin yritti karttaa itseään. Koska tuntui liian raskaalta myöntää, että kovin vähän oli hänen hallinnassaan, A sanoi. Että juuri mikään ei ollut hänen hallinnassaan. Lohdullisempaa oli ajatella, että pahat asiat tapahtuivat tarkoituksella, että ne olivat hänen syytään, ja että jos hän yrittäisi riittävän lujasti, hänelle kävisi hyvin.
Excerpt - Translation
Destruction : A Case Study
Iida Rauma
Translated into English by David Hackston
‘People think being the victim of a violent attack is the worst thing ever,’ said Ira and swayed, her eyes half shut. ‘Like, if someone tries to drown you, that would be some kind of massive trauma, but to me the whole drowning thing is wonderful. When they push my head under the water and I’m eleven and it’s three against one. I mean, it’s pretty arresting when you start talking about it in the work staffroom or at a family gathering ’cause only a total psycho would be so cold about it, like it’s nothing. ’Cause it is something. That’s exactly what it is.’
Eternal Flame was echoing through A’s body, the structure of the house rattled with the chilly Turku wind, above which Ira’s voice was like part of a greater orchestral work. Words pattering on the windowsill, seeping into the ground and corroding the earth, and A thought she should gather her strength and try to interrupt Ira.
‘Sometimes I think the best thing that happened to me at school was the whole drowning episode,’ said Ira. ‘Just like the best thing that happened to you was the strangling thing on Maundy Thursday back in ninety-nine. You can really milk something like that, wring it for all it’s worth, and I can just see myself at some bookfair talking about the drowning episode, and the audience is sitting there all serious and some people are even crying, and their faces, people probably look at veterans like that, like they’re about to burst, then someone says you’re so strong being able to talk about this, and of course I’m all modest about it, like, it’s not easy but someone’s got to talk about it, right, though in actual fact it’s ridiculously easy to talk about the drowning episode, I could talk about it every day, and sometimes I do, it makes me feel kind of warm. For a moment, at least. For a moment, I feel warm. Like warming yourself in the freezing cold by pissing in your pants. At first it’s a really nice feeling. For a moment I’m like a real person, standing there among all the other real people, ’cause those wankers don’t realise the really terrible bit only starts after the drowning, when you start coughing and spluttering and the teachers and parents and headmasters and psychologists all turn up, and the chair of the parents’ association, who says there’s nothing wrong with our Emppu, our sweet little Emppu is such a good girl, such a well-behaved girl, and she’s really good at school too. You see, the worst things happen in some office or conference room when the adults try to get to the bottom of the situation, trusted adults who pretend they’re objective and fair and babble that everybody’s said such-and-such and done such-and-such, then everybody dissolves, everybody dissolves…’
The strength never came. A’s limbs felt tired and weak, and she knew what Ira was planning to talk about, she knew it and wanted to stop it. She tried to dance Ira towards the toppled music stand, hoped she’d stumble and hurt her leg.
‘…and becomes so blurry there’s no point trying to explain it at a bookfair,’ said Ira. ‘And you can see it grosses them out, those adults, when they look at me. Like, if I was lying dead on the toilet floor, I suppose they’d be upset about it and they’d be like isn’t it awful that it came to this, but I’m not dead, I’m alive and dirty and ruined. Have you ever thought about how the Finnish word for rape actually means ‘ruin’? Like when a forest is ‘raped’ it means the trees have all been cut down and it’s ugly and tainted and no use to anybody. It’s the same as when you’re talking about rape-rape. That beautiful, traditional idea that a woman is like a forest and if someone touches her then she’s ruined and worthless. Like a sheet of used toilet paper. That’s all we can do, turn trees into Andrex and flush them down the toilet with a bit of water. Märta Tikkanen was right when she said you can’t rape a man, yeah yeah, I know, men can experience all kinds of sexual violence too, but in principle they’re never seen as objects that can be ruined for good. Except really young boys, maybe. You can always ruin kids. I think rape’s a really gross word. I feel gross just saying it. Rape rape rape rape.’
The metal creaked as Ira trampled on the music stand, but her voice didn’t waver, she just carried on and on though A couldn’t bear to hear it, didn’t want to hear it.
‘In my early teens I used to be really worried that’s what would happen to me,’ said Ira. ‘I was afraid someone would get off the bus at the same stop and follow me and drag me into a park somewhere. I would be walking through the city and hear footsteps behind me, and I would grip my keys in my hand so at least they wouldn’t find out where I live and if someone came up to me I’d smack them, though I probably wouldn’t have smacked anybody, I would’ve just lain there and waited for it all to be over and probably made some coffee afterwards… Fancy a coffee? While at home alone, I was afraid that whoever was following me would be standing in the street staring in through my windows… No matter how tightly I drew the curtains, it wouldn’t matter, and I was certain it was going to happen, they’re looking at me again and all they can see is dirt. And then I’m supposed to use that word myself. Like, hey, that’s what happened, I’ve been raped and, like, ruined. Somehow, I was more afraid of this than of the actual rape, that I’m supposed to say it out loud, then all the trusted adults and headmasters and everything would turn up. Don’t shake your head like you don’t get what I’m talking about. I saw you come out of the counsellor’s office. I saw you come out of the assistant head’s office. Don’t panic, I’m not going to ask you what happened in there ’cause, you know what, I don’t need to, I already know. That’s the worst of it. At the end of the day, the whole world is one big school office full of trusted adults who all think some kind of justice and order exist, like, good things happen to good people and bad things happen to bad people, and if you’re good then you’ll be fine. That’s the moment your piss starts to cool. When the audience at the bookfair starts to think that was terrible, that drowning episode, but the war’s over now and is there any point raking over the same stuff thirty years later? I mean, she survived, sure, but she’s a bit hysterical, and isn’t it time to move on and forget the past and forgive, forgiveness is a virtue, right, and after all, school wasn’t always fun for us either but who spends their whole life thinking about stuff like that, it’s probably partly her fault too ’cause I doubt they would’ve bullied her for nothing. Wanna bet you’ll still reminisce about the whole strangling thing but you’ll never say anything about the office, the counsellor or the assistant head or…’
‘It was the deputy head, actually,’ said A, and she heard her own voice, distant and echoing, as though it was coming from somewhere deep under water.
‘Is that how she corrected you when you said her title wrong? Deputy head, assistant head, deputy twat, assistant twat, one twat is pretty much like another…’
‘Nobody ever stalked you. I’m the one that used to follow you around town.’
‘… so never mind.’
‘I walked around after you and tried to see you.’
‘You think I didn’t know? You think I didn’t know what you’d do to me? You’ve been stalking me for like a million years but here I am in the flesh, so what does it feel like?’
‘Stop it!’
‘Turning you on?’
‘Just fucking stop it!’
‘No, we’re going to dance first. We’re going to dance properly first. Iiis thiiis burning an eeeternal flame?’
They shuffled across the softly swirling carpet, knocking into the coffee table, spilling wax onto the table and making the candle flames give a foreboding flicker. The song came from somewhere deep in their cellular memory, and A’s mind was filled with images of catastrophically burned, battered bodies, people whose skin was peeling off and whose eyes were melting in their sockets, images of towns reduced to ash and radioactive dust in a matter of seconds, empty-eyed ghosts wandering through a lunar landscape before collapsing to the ground, never to get to their feet again. It shouldn’t have been like that, nobody should have survived that, but those who did paid for their survival for the rest of their lives. A said she’d read somewhere that the hibakusha, the people who survived the atomic bombings of Hiroshima and Nagasaki, became pariahs that nobody wanted to employ, people avoided their company, and nobody would marry them. The stigma was so strong that many people concealed their experiences from their own children and grandchildren because, if they didn’t, the discrimination they faced would pass to their descendants because the hibakusha had been somewhere nobody was ever supposed to be, said A, they had experienced something that nobody was supposed to experience, they had visited the other side, wandered like ghosts among other ghosts and returned to the realm of the living to bear witness to what they had experienced. How could anyone associate with people like that? Easily, said A, as long as you didn’t harbour ludicrous notions like good things happen to good people and bad things to bad people, just like Ira had said, those superficially innocent beliefs that we use to stave off the terror caused by the arbitrary nature of human life, because it’s more comfortable to make yourself believe that happiness and suffering are in your own hands than it is to admit that devastating things can happen to anybody at all, anybody can end up a victim of war and violence. Fate decides who is born poor, who will be in an accident, who will die a premature death, and who will live to be a hundred, said A, who will sit begging on the street corner and who will saunter past without giving anything, certain in the knowledge that the beggar deserves his fate. That’s why the victim is always guilty, said A, that’s why cancer patients pin flower badges to their chest, that’s why the unemployed should be punished for their unemployment, the insane for their insanity, so that other people can believe they are safe, and without a doubt her classmates considered her different precisely so they could be certain that the same thing could never happen to them. Without a doubt, that’s why the people who wrote books about bullying thought her different too. The people rescued from the MS Estonia recalled how their friends and family eventually started avoiding them, said A. She even tried to avoid herself. Because it was too hard to admit that very few things were actually under her control, said A. That, in fact, nothing was under her control. It was more comforting to image that bad things happen on purpose, that they were her own fault, and that if she just tried hard enough, she’d be all right.